Iltaa
Kun olin ihan pieni, minulla oli paras ystävä, Ami. Hän oli pehmolelu, tarkemmin sanottuna karhu. Olin herkkä ja ujo lettipäinen tyttö, enkä jostain syystä saanut ääntäni aina kuuluville. Tunsin jo silloin olevani välillä näkymätön. Mutta Ami kuunteli minua ja keksi hassuja juttuja. Se lohdutti, jos minulle tuli ikävä äitiä ja seurasi minua kaikkialle. Kerran päiväkodissa, päiväunien aikaan, se supatteli korvaani niin hassuja juttuja, että minua alkoi kikatuttaa ja hoitaja joutui viemään sen eri huoneeseen. Itku siinä pääsi molemmilta. Amin kanssa lensimme avaruusraketilla kuuhunkin ja ajauduimme hurjiin seikkailuihin.
Nyt olen jo 36-vuotias perheenäiti, valokuvaliikkeen täti ja (mukamas) aikuinen. Ja edelleen koen olevani välillä näkymätön ja äänetön. Minulla on kuitenkin yksi keino, jolla saan itseäni ilmaistuksi parhaiten. Kirjoittaminen. Sillä lailla minä jätän jälkiä itsestäni ja saan ääneni kuuluviin. Ja nyt oma blogi! Jännää. Kysyin mieheltäni, että jos aloitan blogin kirjoittamisen, niin kai EDES hän lukisi sitä, vaikkei ketään muuta kiinnostaisi… Ei ollut varma. Riippuu kuulemma siitä mistä kirjoittaisin. Kiitti vaan. 😀
No, ehkä näitä jorinoita ja horinoita on kiva itse lukea jonain päivänä. Onhan tämä vähän niin kuin päiväkirja. Ei minulla ole mitään tiettyä aihetta. Vuodatusta, päivän tapahtumia, elämän kummallisuuksia, oivalluksia, runoja, lauluja ilman säveliä, unelmia, armotonta tilitystä, ihan kaikkea mitä mieleen tulvii, sen kirjoitan tänne talteen.
Ja Ami, vaikka et ole enää vuosikymmeniin jutellut minulle, niin olet edelleen olemassa. Tämä blogi on omistettu sulle.
Mari
Onnea uudesta blogista! Tulet viettämään sen parissa monet onnen, mutta myös tuskan hetket. Välillä on paljon sanottavaa, välillä ei mitään. Pääasia kuitenkin, että kirjoitat. Jos aloittaminen tuntuu hankalalta, ota esiin vaikka ne tunnetut aidan seipäät ja kirjoita niistä. Se tärkeä sanottava kyllä tulee esille. Lannista heti alkuun kirjottamisen pahin vihollinen, sisäinen kriitikkosi. Se on ihan joutava kutjake. Kuvat muuten piristävät kummasti tekstiä. Antoisia hetkiä kirjoittamisen parissa!
”Amit”, nuo päiviemme rikastuttavat kantavat arkea niin piennä kuin isona ollessamme. Mari hyvä.
Niinhän ne tekee. Mielikuvitus on kiva asia.
Kiitos! Vaati jonkinlaisen rohkeudenpuuskan, että uskalsin. Hui. 🙂