Mielikuvitusystävä

Vedetään tunteella

”Onko sun aina pakko vetää noin tunteella?”, tivaa mies. Hän ei tällä kertaa tarkoita (tajunnanräjäyttävää) tulkintaani Sielun Veljien Peltirummusta, vaan puuskahtaa lauseen erää hysteerisen itkupotkupuuskani jälkimainingeissa.

Kyllä pitää!

Minua on meinaan paiskattu synnyinlahjana sellaisella tunteiden vuoristoradalla, että heikompaa hirvittäisi. Joku voisi käyttää siitä myös muotisanaa ERITYISHERKKYYS. Kai se on jonkinlaista yliherkkyyttä vähän kaikkea kohtaan. Se on yhtä aikaa iloa ja ahdistusta. Kai meitä herkkiksiä on moneen junaan, mutta omalla kohdallani se menee jotenkin näin:

Minä olen yleensä iloinen ja nauran paljon. Useimmiten sarkasmille, itseironialle, surkuhupaisuudelle. Usein myös silloin kuin ei pitäisi ja välillä ihan kauheillekin jutuille. Joskus nauran niin paljon, että se muuttuu itkuksi. Riemun lisäksi itken surusta, häpeästä, liikutuksesta, myötätunnosta, epäreiluudesta, kun minua moititaan tai kun kehutaan. Itken herkästi myös silloin, kun katson elokuvia ja tv-sarjoja, kuuntelen musiikkia, luen kauniin runon, näen kauniin taulun tai katselen vanhoja valokuvia. Ja tietysti häissä, hautajaisissa, ristiäisissä ja muissakin juhlissa. Itken, jos joku toinen itkee. Ja silloin, kun katselen nukkuvaa lasta. Tai koiraa. Tai muuta elukkaa. Välillä itken ilman mitään syytä.

Murehdin usein kaikenlaisia asioita ja jotteivat huolet ihan heti loppuisi kesken, niin olen ottanut harteilleni myöskin toisten ihmisten huolia. Välillä tuntuu, että koko maailman. Olen myös todellinen pelkuri ja jänishousu. Pelkään hyönteisiä, pimeää, lentokoneita, autoja ja kuolemaa. Suurinta kauhua minussa kuitenkin herättää kaksi asiaa: ilmapallot ja yksinäisyys. Tuota ilmapallo-juttua en osaa edes selittää. Mutta yksinäisyyttä ja yksin jäämistä vihaan ja inhoan yli kaiken. Siitä huolimatta ahdistun helposti ihmisten kanssa ja väkijoukoissa. Koitappa nyt sitten tasapainoilla tämän ”ominaisuuden” kanssa.  Ei ole helppoa löytää omaa laumaa. Eikä uusia ystäviä.

En suutu helposti ja joku varmaan kuvailisi minua sanalla ”herttainen”. Mutta auta armias sitten, kun SE tapahtuu ja joku asia saa minut vihastumaan. Tappajasammakot loikkivat suustani, lieskat tulevat sieraimista ja sanan miekat viuhuvat ilmassa. Jos sanoilla voisi tappaa, niin pelkäänpä, että minun jäljiltäni olisi jo aika monta ruumista. Tämä ominaisuus on niitä, joista en ole kovinkaan ylpeä itsessäni.

Mutta voi pojat, kun rakastun! Se on saman tien täyttä laukkaa! Antaudun täysin ja annan itseni kokonaan. Olen sellainen Kaikki tai ei mitään -tyylinen nainen. Se siinä vaan on ongelmallista, että tuolla tavalla avoimena ollessa, sinisilmäisesti toiseen luottaen, saattaa käydä niin, että se toinen ottaakin sydämen pikku kätösiinsä ja puristelee sen mustelmille. Tai heittää seinään. Tai tanssii sen päällä ripaskaa. Aika monta laastaria, tikkiä ja jeesusteippirullaa on tarvittu, että olen saanut omasta sydämestäni kasattua vielä ihan soivan pelin. Vähän epävireinen on sen sointi, mutta ei se mitään. Rakkautta siinä on vielä yllin kyllin jäljellä. Eniten maailmassa rakastan lapsiani.

Herkkien tunteiden lisäksi olen myös herkkä kosketukselle, hajuille, mauille ja äänille. Tykkään kosketuksesta ja silittely on minusta taivaallista. Mutta yhtään reippaampi ote käsivarresta tuntuu niin kuin pienillä neuloilla pistelisi. Kovat äänet ahdistavat ja säikyn niitä helposti. Astioiden kilinä ja paperin rapina riipivät sielua. Siitä huolimatta tykkään kuunnella musiikkia lujaa ja käydä rokkikonserteissa. Jep jep.

Minulla on hyvä makuaisti ja se on varmaan syynä siihen, että tykkään niin kovasti ruuasta. Vähän liiankin paljon. Ja sen takia minusta ei varmaan koskaan tule laihaa. Mutta ei sekään haittaa liioin. Lohdutan itseäni, että olen vaan sattunut syntymään väärälle vuosisadalle. Esimerkiksi 1600-luvulla tämä edustamani vartalonmalli olisi ollut kuuminta hottia. Ja tuntuu ihanalta kokata ruokaa perheelle ja syödä sitä yhdessä, suut napsuen ja navat paukkuen.

Voimakkaat hajut kuvottavat ja kauppojen hajuvesiosastot ovat mun painajainen. Mutta rakastan sateenjälkeistä luontoa, koiranpennun käpälien tuoksua ja sitä miltä miehen iho tuoksuu yön pimeydessä, ihan lähekkäin kyhjöttäessä.

Joten, tämmöisen cocktailin kanssa elävänä sanoisin, että aika tunteella tosiaankin vedetään. Elämä on välillä ratkiriemukasta ja toisinaan tragikoomista. Mutta silti olen pitkien pohdintojeni jälkeen tullut siihen tulokseen, että ennemmin otan tämän kaiken, kuin että elämäni olisi mietoa, tylsää ja valjua. Haaleaa vettä.

Ken tähän vuoristorataan uskaltautuu, niin tervetuloa vaan. Tuotteella ei ole vaihto- eikä palautusoikeutta. Eikä muuta takuuta kuin se, että ainakaan tylsää ei tule olemaan.

 

Mari

Soittakaa Paranoid

Vilkas mielikuvitus voi olla suuri siunaus ja avata ovia seikkailuihin, kuten minulle lapsena Ami-karhun kanssa telmiessä.

Ja sitten se voi olla kirous.

Jos kello on paljon ja lapseni ei vastaa puhelimeen, alan heti miettiä mitä kaikkea kauheaa on sattunut. Samoin, jos työpäivän aikana ambulanssi ajaa jammajammat päällä liikkeemme ohi ja kääntyy meidän kodin suuntaan. Vielä pahempi on paloauto. Alan välittömästi tähystää näkyykö horisontissa savua. Lontoon junassa sain melkein paniikkikohtauksen, kun viereemme istui epäilyttävästi pälyilevä mies salkku kädessään. Muutama viikko sitten äitini soitti yllättäen Viron reissusta minulle (oli isäni kanssa kylpylälomalla) ja ennen kuin edes kerkesin painaa vihreää luuria, olin jo ehtinyt istua alas ja käydä mielessäni tapahtumaketjun, miten isä on ihan varmana kaatunut porealtaalla, lyönyt päänsä ja vähintään halvaantunut, hukkunut tai vaipunut koomaan. ”Niin, sitä minä vaan soitin, että isä käski laittaa urheiluruudun nauhalle. Oli unohtanut painaa sitä nappia. Kyllä sinä tiiät ne meidän elisa viihde -tunnukset….”

Tänään se tapahtui taas.

Olin aamulla lähdössä pyörällä töihin, mutta ulkoruokinnassa oleva Nopsani näytti niin kohmeiselta, että päätin kumminkin kävellä (toissapäivänä oli läheltäpititilanne betoniporsaan kanssa, kun käsijarru oli jäätynyt koppuraksi). Työpäivän loppupuolella laitoin miehelle huolettoman tekstarin, että voisiko hän hakea minut viideltä töistä. Mies vastasi lyhyesti, että ei varmaankaan voi. Yleensä hän pääsee kolmen maissa, joten vähän ihmettelin. No,  kävelin kaupan kautta kotia ja aloin tehdä kanatortilloja. Välillä vilkuilin ikkunasta, josko salama-volvo kohta kaartaisi pihaan. Mutta ei kuulunut. Tunsin, miten päässä alkoi raksuttaa. Mies oli eilen ollut vähän outo ja vaisu. Ja koko illan hänen puhelimeensa oli kilahdellut viestejä. Koitin soittaa hänelle. Ei vastaa. Soitin uudelleen ja annoin hälyttää ehkä n. miljoona kertaa, mutta ei. Sitten se pamahti mieleeni…Hän ei aio tulla enää kotiin! Ehkä hän on löytänyt uuden naisen. Sellaisen tekoripsisen. Hitto, ihan varmana on muuten blondi! Ja ainakin kymmenen vuotta minua nuorempi. Hoitsu tai kosmetologi. Todennäköisemmin hoitsu. Alahuuli alkoi väpättää. Kello oli jo vaikka mitä ja istuin yksin sohvalla tippa linssissä, mutustellen kylmää tortillaa. Näin mielessäni ränsistyneen kerrostalon, johon muuttaisin lasten kanssa. Johonkin pieneen vuokrakämppään. Ei minun palkalla ole isoon varaa. Talo ja koirat pitäisi tietysti myydä pois. Ihan kuin lukien ajatukseni, Elsa-koira hyppäsi tässä kohtaa sohvalle viereeni ja painoi päänsä rintaani vasten. No, okei. Elsa voisi jäädä, koska se ei hauku. Kerrostaloissa ei tykätä haukkuvista koirista. Mietin, että mihin minä oikein joutuisin näiden kaikkien romppeidenkin kanssa. Meillä on iso talo, kolme kerrosta täynnä tavaraa. Alahuuli ja kasvot alkoivat nykiä uudelleen. Silloin puhelin soi. Sydän pomppasi kurkkuun. Miehen nimi vilkkui ruudulla.

”Onko meillä kaljaa?”, kysyi tuttu ääni väsyneen kuuloisena. ”Oli vähän rankka päivä töissä.”

Normaalisti olisin saattanut hiukan ärsyyntyä tuollaisesta kysymyksestä, mutta nyt aloin melkein porata onnesta. Kohta kuulin tutun räminän pihasta ja mies laahusti likaisena ja hikisenä sisälle. Lämmitin kanan ja käärin tortillat valmiiksi tötteröiksi. Hyvä, etten suuhun syöttänyt. Pyöritin niitä tulemaan sitä mukaa, mitä toinen lapioi menemään. Nälissään oli mies 13 tunnin työpäivänsä jäljiltä. Lopulta karpaasi myhäili tyytyväisenä ja taputteli vatsaansa: ”Kannattaisi olla useamminkin ylitöissä, kun sulle ehtii noin ikävä tulla.”.

Kiva, kun tulit kotiin.

 

 

Mari

Työparisuhde

Nykyään on kai trendikästä tehdä listoja ihmissuhdeasioista.

”9 asiaa, joihin onnelliset parit eivät koskaan sorru”, ”7 asiaa, joita riidellessä ei saa sanoa”, ”3 merkkiä siitä, että saatat kärsiä parisuhde-burnoutista.”

Näitä otsikoita ovat iltapäivälehtien suhde-osiot pullollaan. Olen minäkin tietysti uteliaana käynyt niitä kurkistelemassa ja tuntenut viiltävää syyllisyydentuskaa, jos huomaan oman tekemiseni tai sanomiseni olevan jollain ”Ei näin”-listalla. Olen siis epätäydellinen ihminen, epätäydellisessä parisuhteessa. No, entäpä muut osa-alueet elämässäni, miten niissä sujuu? Mikäli iltapäivälehtiin on uskominen, niin olen tehnyt AINA lähes kaiken muunkin väärin. Kuorinut banaanin väärin. Grillannut makkaran väärin. Keittänyt kananmunat väärin. Syönyt hampurilaisen väärin. Hitto, pessyt hiuksenikin väärin! (minulla on sentään parturi-kampaajan tutkinto suoritettuna..) Ja jos tarkkaan mietitään, niin nuo kaikki parisuhde söhläykset voi samantien listata koskemaan myös muitakin ihmissuhteitani. Ystävyyssuhteita ja miksei vaikka työsuhteita. Normiperusduunari viettää työpaikalla suuren osan elämästään. Siksi työsuhde on mielestäni ihan hyvin rinnastettavissa parisuhteeseen:

Suhteen alku on jännittävää alkuhuuman aikaa. Kaikki on uutta ja jännää. Pikkuhiljaa arki ja rutiinit astuvat kuvaan mukaan. Välillä juhlitaan. Sitten on taas tasaista jyystöä. Silloin tällöin saatetaan hiukan vilkuilla ympärille, että olisiko ruoho sittenkin vihreämpää aidan toisella puolella. Mutta sitten päätetään pysytellä tutussa ja turvallisessa. Ja joskus tulee hetkiä, jolloin tekisi mieli lähteä ovet paukkuen ja lausua ne kuuluisat sanat: ”Pitäkää tunkkinne!”.

Huomaan tässä muuttuvani itse iltapäivälehden parisuhde-ekspertiksi. Alan miettiä keinoja tulla paremmaksi vaimoksi, ystäväksi, työntekijäksi…Ihmiseksi! Tämän ajatuksen inspiroimana teen nyt listan asioista, jotka mielestäni olisi hyvä pitää mielessä niin ystävyys-, pari-, kuin työ(pari)suhteessakin:

 

– Molempien osapuolien pitää tehdä töitä suhteen eteen. Keneltäkään ei voi vaatia suurempaa työpanosta, kuin minkä itse on valmis antamaan.

-Pitää osata kuunnella. Ja kuulla. Myös ne sanat, jotka hukkuvat rivien väleihin.

– Pitää avata suu ja puhua. Kannusta, kehu, pahoittele, ole avoin ja rehellinen. Mutta älä muserra, vähättele tai sivalla sanan miekalla.

– Anna toisen säilyttää kasvonsa riitatilanteessa.

-Pitää keksiä uusia kujeita ja kepposia. Ei saa antaa suhteen väljähtyä.

– Joskus pitää joustaa ja tehdä asioita, vaikka ei huvittaisikaan. Puolin ja toisin.

– Välillä pitää vähän silitellä päätä. Kaikilla on joskus huonoja päiviä.

– Kunnioita toista, vaikka olisitkin eri mieltä.

– Ota vastaan. Ideat, apu, palaute, risut ja ruusut. Mieti rehellisesti omia toimintatapojasi. Olisiko parannettavaa?

-Anna toiselle tilaa kasvaa ja kehittyä. Kannusta siihen. Se antaa siivet teille molemmille.

-Kiitä. Huomaa toisen työpanos ja yrittäminen.

-Puhaltakaa yhteen hiileen. Olkaa hyvä tiimi.

– Naurakaa yhdessä. Kikattakaa, käkättäkää. Ei elämää pidä ottaa liian vakavasti.

 

 

 

Nyt kun vielä osaisin itse elää omien ”oppieni” mukaan. 😀 Tsemppiä muillekin ja iloista viikon alkua!

 

 

Mari

 

Kauneus on katoavaista

En ole koskaan ollut mielestäni erityisen kaunis. Mutta en susirumakaan. En ollut teininä koulun nätein tai suosituin tyttö, päinvastoin. Ja jos onnistuin saamaan jonkun pojan huomion, niin se johtui ehkä enemmän omituisesta huumorintajustani (toisiin kai sellainenkin vetoaa), kuin ulkonäöstä. Elämässäni on ollut hetkiä, jolloin olen kärsinyt huonosta itsetunnosta ja itkenyt peilikuvaani. Pahinta on ollut tunne, että toinen ihminen haluaisi minun muuttuvan ihan erilaiseksi. Urheilullisuus, timmiys ja treenattu peba ovat kuuminta hottia, mutta minusta ei valitettavasti koskaan tule sellaista. Tykkään kai liikaa ruuasta. Ja myönnän: olen todella laiska harrastamaan liikuntaa. Ennemmin runoilen ja kirjoitan höpöhöpöjuttujani, kuin lähden hikilenkille. Sitä paitsi, olen vanhaa karjalaista sukua ja meidän suvun naisten kai kuuluukin olla pieniä, muodokkaita ja pehmoisia (tai näin ainakin olen itselleni uskotellut 😉 ). Aikuistuminen on onneksi auttanut tässäkin asiassa. Olen vuosien saatossa alkanut nähdä kauneuden eri valossa, kuin nuorempana. Ruma ja kaunis ovat sekoittuneet ja osittain vaihtaneet paikkaansa. Monet asiat, joita ennen pidin rumina, ovatkin alkaneet näyttää kauniilta. Ja sama pätee ihmisiin. Kuvaan ja kohtaan työssäni päivittäin lukuisia ihmisiä ja usein he, jotka ”tietävät” näyttävänsä hyvältä ja muikistelevat, pullistelevat, keimailevat ja diivailevat, ovat minun silmissäni paljon vastenmielisempiä, kuin  ihan tavalliset, luonnolliset ihmiset. Aito hymy ja ilon pilke silmissä on paljon kauniimpaa, kuin tekotukka, tekoripset, tekorusketus ja tekohymy yhteensä. Tästä olen käynyt hyviä keskusteluja oman teini-ikäisen tyttärenikin kanssa. Hän on myös perinyt samaiset karjalaismummogeenini, mutta on mielestäni varsin ihana juuri sellaisena kuin on. Toivottavasti hän kuuntelee äitiään (edes) tässä asiassa…

Ikä on siis muuttanut minäkuvaani. En enää jaksa niin kovin murehtia ulkomuodostani. Rypyt ovat myös tulleet kuvaan mukaan, mutta yhä vähemmän ja vähemmän jaksan murehtia niistäkään. Töihin yritän vähän tälläytyä, etten karkota asiakkaita peikkotukallani tai silmäpusseillani. Ja niin kauan, kuin oma miehenikään ei säikähdä ja juokse karkuun, niin olen yleensä ihan sinut itseni kanssa. En enää niin usein vertaile itseäni muihin naisiin. Tai no okei, jos jossain naistenlehdessä on kuva suunnilleen itseni ikäisestä julkisuuden henkilöstä, niin saatan myhäillä tyytyväisenä, että kyllä se eletty elämä näkyy heidänkin kasvoillaan. Ja hyvä niin. Naamansa kireäksi pingottaneet julkkikset, ankkahuulineen, ovat todella surullinen näky.

Minulla kävi jokin aika sitten vanhempi rouva passikuvassa ja kävimme mielenkiintoisen keskustelun kauneudesta. ”Katsos, minä olen aina ollut todella ruma”, hän totesi katsellessaan passikuvaansa. Olin hieman häkeltynyt, enkä oikein tiennyt mitä sanoa. ”Mutta…”, hän jatkoi..”Tiedätkö mitä? Aika on siitä vekkuli, että se tasoittaa tilanteen pikku hiljaa. Nyt he, ketkä nuorena olivat kauniita, ovat alkaneet rupsahtaa pahemman kerran.”. Minua nauratti ja rouvan kasvoille levisi ylpeä ilme:

”Sillä kauneus on todellakin katoavaista. Mutta rumuus… Se on IKUISTA!”

 

Hyvä pitää mielessä. Kaunista päivänjatkoa.

 

Mari

Iltaa

Kun olin ihan pieni, minulla oli paras ystävä, Ami. Hän oli pehmolelu, tarkemmin sanottuna karhu. Olin herkkä ja ujo lettipäinen tyttö, enkä jostain syystä saanut ääntäni aina kuuluville. Tunsin jo silloin olevani välillä näkymätön. Mutta Ami kuunteli minua ja keksi hassuja juttuja. Se lohdutti, jos minulle tuli ikävä äitiä ja seurasi minua kaikkialle. Kerran päiväkodissa, päiväunien aikaan, se supatteli korvaani niin hassuja juttuja, että minua alkoi kikatuttaa ja hoitaja joutui viemään sen eri huoneeseen. Itku siinä pääsi molemmilta. Amin kanssa lensimme avaruusraketilla kuuhunkin ja ajauduimme hurjiin seikkailuihin.

Nyt olen jo 36-vuotias perheenäiti, valokuvaliikkeen täti ja (mukamas) aikuinen. Ja edelleen koen olevani välillä näkymätön ja äänetön. Minulla on kuitenkin yksi keino, jolla saan itseäni ilmaistuksi parhaiten. Kirjoittaminen. Sillä lailla minä jätän jälkiä itsestäni ja saan ääneni kuuluviin. Ja nyt oma blogi! Jännää. Kysyin mieheltäni, että jos aloitan blogin kirjoittamisen, niin kai EDES hän lukisi sitä, vaikkei ketään muuta kiinnostaisi… Ei ollut varma. Riippuu kuulemma siitä mistä kirjoittaisin. Kiitti vaan. 😀

No, ehkä näitä jorinoita ja horinoita on kiva itse lukea jonain päivänä. Onhan tämä vähän niin kuin päiväkirja.  Ei minulla ole mitään tiettyä aihetta. Vuodatusta, päivän tapahtumia, elämän kummallisuuksia, oivalluksia, runoja, lauluja ilman säveliä, unelmia, armotonta tilitystä, ihan kaikkea mitä mieleen tulvii, sen kirjoitan tänne talteen.

Ja Ami, vaikka et ole enää vuosikymmeniin jutellut minulle, niin olet edelleen olemassa. Tämä blogi on omistettu sulle.

 

Mari