Vedetään tunteella
”Onko sun aina pakko vetää noin tunteella?”, tivaa mies. Hän ei tällä kertaa tarkoita (tajunnanräjäyttävää) tulkintaani Sielun Veljien Peltirummusta, vaan puuskahtaa lauseen erää hysteerisen itkupotkupuuskani jälkimainingeissa.
Kyllä pitää!
Minua on meinaan paiskattu synnyinlahjana sellaisella tunteiden vuoristoradalla, että heikompaa hirvittäisi. Joku voisi käyttää siitä myös muotisanaa ERITYISHERKKYYS. Kai se on jonkinlaista yliherkkyyttä vähän kaikkea kohtaan. Se on yhtä aikaa iloa ja ahdistusta. Kai meitä herkkiksiä on moneen junaan, mutta omalla kohdallani se menee jotenkin näin:
Minä olen yleensä iloinen ja nauran paljon. Useimmiten sarkasmille, itseironialle, surkuhupaisuudelle. Usein myös silloin kuin ei pitäisi ja välillä ihan kauheillekin jutuille. Joskus nauran niin paljon, että se muuttuu itkuksi. Riemun lisäksi itken surusta, häpeästä, liikutuksesta, myötätunnosta, epäreiluudesta, kun minua moititaan tai kun kehutaan. Itken herkästi myös silloin, kun katson elokuvia ja tv-sarjoja, kuuntelen musiikkia, luen kauniin runon, näen kauniin taulun tai katselen vanhoja valokuvia. Ja tietysti häissä, hautajaisissa, ristiäisissä ja muissakin juhlissa. Itken, jos joku toinen itkee. Ja silloin, kun katselen nukkuvaa lasta. Tai koiraa. Tai muuta elukkaa. Välillä itken ilman mitään syytä.
Murehdin usein kaikenlaisia asioita ja jotteivat huolet ihan heti loppuisi kesken, niin olen ottanut harteilleni myöskin toisten ihmisten huolia. Välillä tuntuu, että koko maailman. Olen myös todellinen pelkuri ja jänishousu. Pelkään hyönteisiä, pimeää, lentokoneita, autoja ja kuolemaa. Suurinta kauhua minussa kuitenkin herättää kaksi asiaa: ilmapallot ja yksinäisyys. Tuota ilmapallo-juttua en osaa edes selittää. Mutta yksinäisyyttä ja yksin jäämistä vihaan ja inhoan yli kaiken. Siitä huolimatta ahdistun helposti ihmisten kanssa ja väkijoukoissa. Koitappa nyt sitten tasapainoilla tämän ”ominaisuuden” kanssa. Ei ole helppoa löytää omaa laumaa. Eikä uusia ystäviä.
En suutu helposti ja joku varmaan kuvailisi minua sanalla ”herttainen”. Mutta auta armias sitten, kun SE tapahtuu ja joku asia saa minut vihastumaan. Tappajasammakot loikkivat suustani, lieskat tulevat sieraimista ja sanan miekat viuhuvat ilmassa. Jos sanoilla voisi tappaa, niin pelkäänpä, että minun jäljiltäni olisi jo aika monta ruumista. Tämä ominaisuus on niitä, joista en ole kovinkaan ylpeä itsessäni.
Mutta voi pojat, kun rakastun! Se on saman tien täyttä laukkaa! Antaudun täysin ja annan itseni kokonaan. Olen sellainen Kaikki tai ei mitään -tyylinen nainen. Se siinä vaan on ongelmallista, että tuolla tavalla avoimena ollessa, sinisilmäisesti toiseen luottaen, saattaa käydä niin, että se toinen ottaakin sydämen pikku kätösiinsä ja puristelee sen mustelmille. Tai heittää seinään. Tai tanssii sen päällä ripaskaa. Aika monta laastaria, tikkiä ja jeesusteippirullaa on tarvittu, että olen saanut omasta sydämestäni kasattua vielä ihan soivan pelin. Vähän epävireinen on sen sointi, mutta ei se mitään. Rakkautta siinä on vielä yllin kyllin jäljellä. Eniten maailmassa rakastan lapsiani.
Herkkien tunteiden lisäksi olen myös herkkä kosketukselle, hajuille, mauille ja äänille. Tykkään kosketuksesta ja silittely on minusta taivaallista. Mutta yhtään reippaampi ote käsivarresta tuntuu niin kuin pienillä neuloilla pistelisi. Kovat äänet ahdistavat ja säikyn niitä helposti. Astioiden kilinä ja paperin rapina riipivät sielua. Siitä huolimatta tykkään kuunnella musiikkia lujaa ja käydä rokkikonserteissa. Jep jep.
Minulla on hyvä makuaisti ja se on varmaan syynä siihen, että tykkään niin kovasti ruuasta. Vähän liiankin paljon. Ja sen takia minusta ei varmaan koskaan tule laihaa. Mutta ei sekään haittaa liioin. Lohdutan itseäni, että olen vaan sattunut syntymään väärälle vuosisadalle. Esimerkiksi 1600-luvulla tämä edustamani vartalonmalli olisi ollut kuuminta hottia. Ja tuntuu ihanalta kokata ruokaa perheelle ja syödä sitä yhdessä, suut napsuen ja navat paukkuen.
Voimakkaat hajut kuvottavat ja kauppojen hajuvesiosastot ovat mun painajainen. Mutta rakastan sateenjälkeistä luontoa, koiranpennun käpälien tuoksua ja sitä miltä miehen iho tuoksuu yön pimeydessä, ihan lähekkäin kyhjöttäessä.
Joten, tämmöisen cocktailin kanssa elävänä sanoisin, että aika tunteella tosiaankin vedetään. Elämä on välillä ratkiriemukasta ja toisinaan tragikoomista. Mutta silti olen pitkien pohdintojeni jälkeen tullut siihen tulokseen, että ennemmin otan tämän kaiken, kuin että elämäni olisi mietoa, tylsää ja valjua. Haaleaa vettä.
Ken tähän vuoristorataan uskaltautuu, niin tervetuloa vaan. Tuotteella ei ole vaihto- eikä palautusoikeutta. Eikä muuta takuuta kuin se, että ainakaan tylsää ei tule olemaan.
Mari
