Kauneus on katoavaista
En ole koskaan ollut mielestäni erityisen kaunis. Mutta en susirumakaan. En ollut teininä koulun nätein tai suosituin tyttö, päinvastoin. Ja jos onnistuin saamaan jonkun pojan huomion, niin se johtui ehkä enemmän omituisesta huumorintajustani (toisiin kai sellainenkin vetoaa), kuin ulkonäöstä. Elämässäni on ollut hetkiä, jolloin olen kärsinyt huonosta itsetunnosta ja itkenyt peilikuvaani. Pahinta on ollut tunne, että toinen ihminen haluaisi minun muuttuvan ihan erilaiseksi. Urheilullisuus, timmiys ja treenattu peba ovat kuuminta hottia, mutta minusta ei valitettavasti koskaan tule sellaista. Tykkään kai liikaa ruuasta. Ja myönnän: olen todella laiska harrastamaan liikuntaa. Ennemmin runoilen ja kirjoitan höpöhöpöjuttujani, kuin lähden hikilenkille. Sitä paitsi, olen vanhaa karjalaista sukua ja meidän suvun naisten kai kuuluukin olla pieniä, muodokkaita ja pehmoisia (tai näin ainakin olen itselleni uskotellut 😉 ). Aikuistuminen on onneksi auttanut tässäkin asiassa. Olen vuosien saatossa alkanut nähdä kauneuden eri valossa, kuin nuorempana. Ruma ja kaunis ovat sekoittuneet ja osittain vaihtaneet paikkaansa. Monet asiat, joita ennen pidin rumina, ovatkin alkaneet näyttää kauniilta. Ja sama pätee ihmisiin. Kuvaan ja kohtaan työssäni päivittäin lukuisia ihmisiä ja usein he, jotka ”tietävät” näyttävänsä hyvältä ja muikistelevat, pullistelevat, keimailevat ja diivailevat, ovat minun silmissäni paljon vastenmielisempiä, kuin ihan tavalliset, luonnolliset ihmiset. Aito hymy ja ilon pilke silmissä on paljon kauniimpaa, kuin tekotukka, tekoripset, tekorusketus ja tekohymy yhteensä. Tästä olen käynyt hyviä keskusteluja oman teini-ikäisen tyttärenikin kanssa. Hän on myös perinyt samaiset karjalaismummogeenini, mutta on mielestäni varsin ihana juuri sellaisena kuin on. Toivottavasti hän kuuntelee äitiään (edes) tässä asiassa…
Ikä on siis muuttanut minäkuvaani. En enää jaksa niin kovin murehtia ulkomuodostani. Rypyt ovat myös tulleet kuvaan mukaan, mutta yhä vähemmän ja vähemmän jaksan murehtia niistäkään. Töihin yritän vähän tälläytyä, etten karkota asiakkaita peikkotukallani tai silmäpusseillani. Ja niin kauan, kuin oma miehenikään ei säikähdä ja juokse karkuun, niin olen yleensä ihan sinut itseni kanssa. En enää niin usein vertaile itseäni muihin naisiin. Tai no okei, jos jossain naistenlehdessä on kuva suunnilleen itseni ikäisestä julkisuuden henkilöstä, niin saatan myhäillä tyytyväisenä, että kyllä se eletty elämä näkyy heidänkin kasvoillaan. Ja hyvä niin. Naamansa kireäksi pingottaneet julkkikset, ankkahuulineen, ovat todella surullinen näky.
Minulla kävi jokin aika sitten vanhempi rouva passikuvassa ja kävimme mielenkiintoisen keskustelun kauneudesta. ”Katsos, minä olen aina ollut todella ruma”, hän totesi katsellessaan passikuvaansa. Olin hieman häkeltynyt, enkä oikein tiennyt mitä sanoa. ”Mutta…”, hän jatkoi..”Tiedätkö mitä? Aika on siitä vekkuli, että se tasoittaa tilanteen pikku hiljaa. Nyt he, ketkä nuorena olivat kauniita, ovat alkaneet rupsahtaa pahemman kerran.”. Minua nauratti ja rouvan kasvoille levisi ylpeä ilme:
”Sillä kauneus on todellakin katoavaista. Mutta rumuus… Se on IKUISTA!”
Hyvä pitää mielessä. Kaunista päivänjatkoa.
Mari
