Soittakaa Paranoid
Vilkas mielikuvitus voi olla suuri siunaus ja avata ovia seikkailuihin, kuten minulle lapsena Ami-karhun kanssa telmiessä.
Ja sitten se voi olla kirous.
Jos kello on paljon ja lapseni ei vastaa puhelimeen, alan heti miettiä mitä kaikkea kauheaa on sattunut. Samoin, jos työpäivän aikana ambulanssi ajaa jammajammat päällä liikkeemme ohi ja kääntyy meidän kodin suuntaan. Vielä pahempi on paloauto. Alan välittömästi tähystää näkyykö horisontissa savua. Lontoon junassa sain melkein paniikkikohtauksen, kun viereemme istui epäilyttävästi pälyilevä mies salkku kädessään. Muutama viikko sitten äitini soitti yllättäen Viron reissusta minulle (oli isäni kanssa kylpylälomalla) ja ennen kuin edes kerkesin painaa vihreää luuria, olin jo ehtinyt istua alas ja käydä mielessäni tapahtumaketjun, miten isä on ihan varmana kaatunut porealtaalla, lyönyt päänsä ja vähintään halvaantunut, hukkunut tai vaipunut koomaan. ”Niin, sitä minä vaan soitin, että isä käski laittaa urheiluruudun nauhalle. Oli unohtanut painaa sitä nappia. Kyllä sinä tiiät ne meidän elisa viihde -tunnukset….”
Tänään se tapahtui taas.
Olin aamulla lähdössä pyörällä töihin, mutta ulkoruokinnassa oleva Nopsani näytti niin kohmeiselta, että päätin kumminkin kävellä (toissapäivänä oli läheltäpititilanne betoniporsaan kanssa, kun käsijarru oli jäätynyt koppuraksi). Työpäivän loppupuolella laitoin miehelle huolettoman tekstarin, että voisiko hän hakea minut viideltä töistä. Mies vastasi lyhyesti, että ei varmaankaan voi. Yleensä hän pääsee kolmen maissa, joten vähän ihmettelin. No, kävelin kaupan kautta kotia ja aloin tehdä kanatortilloja. Välillä vilkuilin ikkunasta, josko salama-volvo kohta kaartaisi pihaan. Mutta ei kuulunut. Tunsin, miten päässä alkoi raksuttaa. Mies oli eilen ollut vähän outo ja vaisu. Ja koko illan hänen puhelimeensa oli kilahdellut viestejä. Koitin soittaa hänelle. Ei vastaa. Soitin uudelleen ja annoin hälyttää ehkä n. miljoona kertaa, mutta ei. Sitten se pamahti mieleeni…Hän ei aio tulla enää kotiin! Ehkä hän on löytänyt uuden naisen. Sellaisen tekoripsisen. Hitto, ihan varmana on muuten blondi! Ja ainakin kymmenen vuotta minua nuorempi. Hoitsu tai kosmetologi. Todennäköisemmin hoitsu. Alahuuli alkoi väpättää. Kello oli jo vaikka mitä ja istuin yksin sohvalla tippa linssissä, mutustellen kylmää tortillaa. Näin mielessäni ränsistyneen kerrostalon, johon muuttaisin lasten kanssa. Johonkin pieneen vuokrakämppään. Ei minun palkalla ole isoon varaa. Talo ja koirat pitäisi tietysti myydä pois. Ihan kuin lukien ajatukseni, Elsa-koira hyppäsi tässä kohtaa sohvalle viereeni ja painoi päänsä rintaani vasten. No, okei. Elsa voisi jäädä, koska se ei hauku. Kerrostaloissa ei tykätä haukkuvista koirista. Mietin, että mihin minä oikein joutuisin näiden kaikkien romppeidenkin kanssa. Meillä on iso talo, kolme kerrosta täynnä tavaraa. Alahuuli ja kasvot alkoivat nykiä uudelleen. Silloin puhelin soi. Sydän pomppasi kurkkuun. Miehen nimi vilkkui ruudulla.
”Onko meillä kaljaa?”, kysyi tuttu ääni väsyneen kuuloisena. ”Oli vähän rankka päivä töissä.”
Normaalisti olisin saattanut hiukan ärsyyntyä tuollaisesta kysymyksestä, mutta nyt aloin melkein porata onnesta. Kohta kuulin tutun räminän pihasta ja mies laahusti likaisena ja hikisenä sisälle. Lämmitin kanan ja käärin tortillat valmiiksi tötteröiksi. Hyvä, etten suuhun syöttänyt. Pyöritin niitä tulemaan sitä mukaa, mitä toinen lapioi menemään. Nälissään oli mies 13 tunnin työpäivänsä jäljiltä. Lopulta karpaasi myhäili tyytyväisenä ja taputteli vatsaansa: ”Kannattaisi olla useamminkin ylitöissä, kun sulle ehtii noin ikävä tulla.”.
Kiva, kun tulit kotiin.
Mari
